Kristityn vaellus

Jaakobin kirje



1. Kirjoittaja ja syntyaika

Kirjeen kirjoittaja käyttää alussa itsestään sanoja "Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelija..." (1:1). Tunnemme alkukirkon piiristä useampiakin Jaakob-nimisiä henkilöitä eikä käy täysin selväksi, kuka heistä on tämän kirjeen kirjoittaja. Ilmeistä kuitenkin on, että Jaakobilla tarkoitetaan tunnetuinta Jaakobia, "Herran veljeä". Hänet mainitaan UT:ssa usein (esim. 1 Kor. 15:7, Apt. 12:17, 15:13). Jaakob oli Jerusalemin alkuseurakunnan merkittävin mies yhdessä Pietarin kanssa. Hän oli Kirkon juutalais-kristillisen osan vaikutusvaltaisimpia hahmoja. Jaakob kuoli marttyyrikuoleman v. 62.

Mikäli Jaakobilla tarkoitetaan juuri yllä mainittua Jaakobia - muitakin mahdollisuuksia on - kirje lienee kirjoitettu vasta jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen. Ongelmat, joista kirje puhuu, näyttävät tulleen polttaviksi vasta näihin aikoihin. Tässä yhteydessä on jälleen kerran todettava, että ei ole kovin suurta merkitystä sillä, kuka on saattanut kirjeen lopulliseen muotoonsa tai kuka on minkäkin Raamatun kirjan kirjoittaja. Viime kädessä Jaakobin kirjeestä ei vastaa Jaakob - olipa hän kuka hyvänsä - vaan Jumala, joka on nähnyt hyväksi sisällyttää kirjeen Raamattuun.



2. Kirjeen kohtalo

Jaakobin kirjeellä on aina ollut vastustajansa. Alkukirkon aikana monet tahtoivat sulkea sen Raamatun ulkopuolelle, koska sen kirjoittajasta ei ollut täyttä varmuutta. Kaikista UT:n kirjoista Jaakobin kirjettä on kopioitu selvästi vähiten, vaikka siitäkin on satoja kopioita. Lutherin oli vaikea sulattaa Jaakobin kirjeen tiettyjä lauseita, jotka olivat hänen mielestään selvästi vastoin Paavalin opetuksia. Hän liittyi toisin sanoen niihin vanhan Kirkon ihmisiin, jotka epäilivät Jaakobin kirjeen apostolisuutta. Tämä ei kuitenkaan tee Lutherista nykyaikaista raamattukriitikkoa, joka valikoi tarkoin, mitä suostuu uskomaan ja mitä ei. Jaakobin kirje on tahdottu usein sivuuttaa Kirkon piirissä. Se on kovaa puhetta, jota paavalilaiseksi itseään luulevien on epämiellyttävää kuulla. Kuitenkin kirjeellä on meille oma sanomansa.



3. Sanastollisia vaikeuksia

Jokainen Raamatun lukija ihmettelee lukiessaan Jaakobin kirjettä. "Eikö meidän isämme Abraham osoittautunut vanhurskaaksi tekojensa perusteella, kun hän vei poikansa Iisakin uhrialttarille?" (2:21). "Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?" (2:14). Jaakobin kirje näyttää puhuvan juuri ja tarkalleen muuta Uutta testamenttia ja erityisesti Paavalin kirjeitä vastaa. Niissähän nimenomaan teroitetaan sitä, että Jumala pelastaa jumalattoman, joka ottaa pelastuksen vastaan uskolla. Ei Paavalin kirjeissä ole tilaa tekojen vanhurskaudelle!

Suuri osa Paavalin ja Jaakobin "ristiriitaisuuksista" ratkeaa, kun havaitaan miten eri tavoin nämä kaksi käyttävät sanoja. Jaakobille usko ilman tekoja on kuollut. Paavalin mukaan oikea usko kantaa hedelmää. Jos hedelmiä ei tule ja jos ihminen elää julkijumalattomasti, hänen uskonsa on väärää. Ei Paavalikaan silitellyt korinttolaisten päitä: hän osasi tarvittaessa laukoa kovia totuuksia seurakunnan elämästä.



4. Väärinymmärretty Paavali

Jaakob näyttää hyökkäävän ankarasti Paavalia vastaan. Näin hän ei kuitenkaan tee, vaan tulilinjalla ovat kristityt, jotka ovat paavalilaisempia kuin itse Paavali. Aina siellä, missä saarnataan oikein ja puhtaasti evankeliumi jumalattoman vanhurskauttamisesta yksin armosta ilman lain tekoja, on vaarakin lähellä. Ihmiset lankeavat helposti tekopyhyyteen: Jos kerran synnit on saatu anteeksi, mikä vielä estää syntielämästä? Tätä väärinkäsitystä Paavalikin joutuu torjumaan (Room. 3:8). Vielä pahemmin tämä rikkaruoho on rehottanut Paavalin kuoleman jälkeen. Tätä kaiken hyväksyvää, pahasti nukahtanutta kristillisyyttä Jaakob vastustaa. Tässä hän on oikealla ja apostolisella asialla, siitäkin huolimatta että hän sanoo sellaista mitä Paavali ei olisi ilmeisesti koskaan sanonut.



5. Jaakobin kirjeen rakenteesta

Toisin kuin Paavali Jaakob ei ole jäsentänyt tarkoin kirjettään. Siksi se on jäänyt hajanaiseksi. Jaakobin kirje ei ole mikään Roomalaiskirjeen tapainen uskonopin esitys. Se on kokoelma löyhästi toisiinsa liittyviä ohjeita kristityn vaellukseen. Erityisesti Jaakobilla on varoituksia rikkaille ja niille, jotka eivät hillitse kieltään.



Rikkauden vaarat

Jaakobin kirje antaa tunnun siitä, että Kirkko ei varhaisena aikana juuri koonnut piiriinsä rahamiehiä. Päinvastoin, ensimmäisten kristittyjen näkökulmasta rikkaat olivat niitä, jotka sortivat heitä ja vetivät heitä oikeuteen. Jaakob varoittaa ankarasti kristittyjä lumoutumasta varakkaiden paikalle tulijoiden vaatetuksesta ja kiiltelevästä kullasta. Köyhiä ja muiden mielestä mitättömiä ihmisiä ei saa ottaa vastaan yhtään sen vähemmän lämpimästi kuin rahamiehiä. Meitä on käsketty rakastamaan lähimmäisiä eikä vain varakkaita lähimmäisiä. (Jaak. 2).

Vielä suoremmin Jaakob lausuu tuliset sanansa rikkaille viidennen luvun alussa. Rikkaiden kukkarot ovat täynnä, mutta rahat on koottu kärsivien pussista. Siksi kaikki varallisuus on vain roskaa ja vääryyttä kärsineiden valitus on kuulunut Jumalan korviin. Tuomari seisoo ovella. Köyhiä veljiänsä Jaakob kehottaa kärsivällisyyteen viimeiseen asti.

Meidän kansaamme luulisi tällaisen puheen koskettavan. Tiedämme kyllä, että hyvinvointimme Suomessa perustuu siihen, että käytämme raaka-aineita muidenkin edestä. Me rikastumme ja maailman nälkää näkevät köyhtyvät. Kun Etiopiassa nälkää näkeville suoritettiin keräys, saatiin kokoon suurelta näyttävä summa. Moni antoikin varmaan paljon. Silti on uskomatonta, että suomalaisilta liikeni nälkään kuolevien auttamiseksi alle viisi markkaa hengeltä. Joudumme miettimään, millä ovella Tuomari seisoo. Jaakob puhuu myös rikkomuksista, joita teemme puhuessamme. Hän tuo esiin puheen voiman. Ihmisen kieli on kuin peräsin: mitätön laudanpala, jolla ohjataan suurta laivaa. Kieli on ihmisen ase: se on kesyttömämpi kuin villieläimet ja se tahraa kaiken. Se tuo maan päälle kappaleen helvettiä levittäessään pahaa puhetta. On turha miettiä mitä kaunista on puhunut, jos puhuu myös pahaa: Lähde josta tulee esiin karvasta vettä on kelvoton, vaikka siitä joskus saisi hyvääkin vettä. Öljymarjat kasvavat öljypuussa ja viikunat viikunapuussa; samoin myös ihmisen asia on puhua joko vain hyvää tai vain pahaa. Jumalalle ei kelpaa se, että sama suu kiittää häntä ja kiroaa muita.

Seurakunnissamme on melko vähän murhaajia ja varkaatkin ovat vähissä. Jos sen sijaan puhutaan puheen synnistä niin raikkaasti kuin Jaakob, monen luulisi menevän hiljaiseksi edes yhdeksi päiväksi. Juoruaminen ja pahan puheen levittäminen ei ole aivan tuntematon synti Suomen Siionissa. Luettaisiinpa enemmän Jaakobin kirjettä! Onhan pahan puhumisesta kirjoitettu mojovasti muuallakin, mutta jos et usko Jaakobia, tuskin uskot myöskään Jeesusta.



Tekojen oppia?

Jaakobin kirjeen sanoma nähdään helposti tekojen opiksi. Ennemmin se on kuitenkin väärinkäsityksiä korjaava kirja. Se ei yksinään opasta selkeästi oikealle uskon tielle. Kun luemme Jaakobin kirjettä, meillä täytyy armon tie olla jo tuttu. Ei Jaakobkaan uskottele, että kristitty on synnitön olento: Hän kehottaa kuulijoitaan synnin tunnustukseen (5:16). Jos tämä kirje saa meidät havahtumaan unestamme ja parannuksen ja synnin tunnustamisen tielle, se ei ole olkiepistola, vaan Jumalan puhetta meille.