Tämän kirjan päähakemisto | Raamattuluentojen hakemisto | SLEY:n Kotisivuille | Raamattukurssin kotisivut | Tulostettava versio

Johann Agricola ja reformaation sisäinen kriisi

Martti Lutherin taistelu antinomilaisia eli lain hylkääjiä vastaan on merkittävä vaihe siinä pelastusopin suurten kysymysten selvittämisessä, joka erityisesti läntisessä kristikunnassa on apostolien ja kirkkoisien ajoista alkaen jatkunut meidän päiviimme saakka. Se voidaan pelkistää seuraavaan ongelmaan: Mikä on Jumalan lain ja Jumalan evankeliumin tehtävä ja näiden keskinäinen suhde pelastuksen välittämisessä ihmiselle? Reformaatioaikana tämän uskonkohdan totuudesta jouduttiin käymään rajaa usealle taholle. Antinomilaisuudesta selviytyminen lienee vähiten tunnettu, joskaan se ei liene ollut vähiten helppo, sillä kysymyksessä oli luterilaisen reformaation sisäinen kriisi, joka kaiken lisäksi liittyy reformaation isien läheisen työtoverin Johann Agricolan oppiin ja toimintaan.
Jo ennen johtavan antinomilaisteologin esiintymistä Luther oli kohdannut saman virtauksen yksittäisenä ilmiönä Pensawissa Böömissä, jonne saksalainen aatelismies Wolfgang von Saalhausen oli kutsunut saarnaajaksi Lutherin oppiin tunnustautuneen Dominicus Beyerin. Parin vuoden kuluttua 1524 Beyeria alettiin kuitenkin arvostella sen vuoksi, että hän piti välttämättömänä saarnata evankeliumin edellä lakia opettaen, etteivät ne voineet ottaa evankeliumia vastaan, jotka elivät lihallisesti vastoin Jumalan käskyjä. Häntä vastaan kuitenkin väitettiin, että laki on annettu vain juutalaisille eikä ﷓meille pakanoille", joille ainoastaan usko opettaa, mitä meidän tulee tehdä. Wolfgang von Saalhausen ilmoitti kiistasta Lutherille kirjeitse, ja myös Beyer asetti oppinsa wittenbergiläisten punnittavaksi. Luther, Bugenhagen ja Melanchthon todistivat, että saarnaajan oppi oli oikea: Laki on saarnattava synnin ja sen rangaistusten osoittamiseksi, sillä evankeliumi ei voi antaa lohdutusta ja anteeksiantoa niille, jotka eivät tunne syntiään.
Sittemmin antinomilaisia liikkeitä ja saarnaajia tiedetään olleen muuallakin, kuten Pommerissa, Uineburgissa ja Freibergissa (i.Sa.). Erityisesti freibergilainen, herttua Henrikin hovisaarnaaja Jakob Schenk, jonka kerrotaan olleen yltiöpäinen ja itsevarma kirkonmies, aiheutti sekaannusta seuraavantapaisilla sanonnoillaan: "Tee mitä haluat, kunhan uskot, tulet autuaaksi" tai: "Kaikki saarnaajat, jotka opettavat lakia, ovat perkeleen riivaamia.
Antinomilaiskriisin varsinainen alkuunpanija oli kuitenkin Lutherin oma oppilas Johann Agricola (1492 tai 1494﷓1566). Traaginen ja hämmentävä on se historiallinen tosiseikka, että reformaatioliikkeen ydinjoukosta kasvoi teologi ja harhaopettaja, joka aiheutti jo vanhenevalle Lutherille paljon ahdistusta ja työtä. Pitkän ja monimutkaisen kiistan ymmärtämiseksi on syytä kuvata keskushenkilön vaiheita ja hänen opetuksensa peruspiirteitä.
Johann Agricola, jonka taustasta tiedämme varsin vähän, oli syntyisin Eislebenistä kuten Lutherkin. Hänet tunnemme useammalla nimellä, joista alkuperäinen on Schneider, mistä esiintyy nimimuunnos Schnitter, "Niittäjä". Tästä on muovattu latinalainen nimimuoto Sartor, "Kuokkija" ja ilmeisesti Melanchthonin antama nimi Agricola, " Talonpoika ". Luther kutsuu häntä usein kotikaupungin mukaan nimillä maisteri Eisle ben tai Islebius. Monesti Luther myös käyttää vitsallevaa nimilyhennettä Grickel, samoin kuin hän antoi myös toiselle pääantinomistille, Schenkille nimen Jäckel. Kouluopetusta Agricola sai minoriittiveljeskunnan luostarikoulussa Braunschweigissa ja myöhemmin Leipzigissa, jossa hän aloitti yliopisto﷓opinnot 1509. Hänet kuvataan epävarmaksi kuin "huojuva ruoko" ja usein ahdistuneeksi nuorukaiseksi, joka kuitenkin seurasi intensiivisesti munkkien opetusta ja oli erityisesti kiinnostunut Raamatusta. Oman kertomansa mukaan hänen uskoaan hallitsi aikakauden teologian käsitys Tuomari﷓Jumalasta, mikä osaltaan selittäisi lakikysymyksen muodostumisen hänen ajattelunsa pääongelmaksi. Munkkia hänestä ei kuitenkaan tullut eikä hän aikonut liioin papiksi, vaan lääkäriksi, mutta tämänkin uran hän jätti ja lähti heti akateemisen perustutkinnon (baccalaureus artium) jälkeen opettajaksi Braunschweigiin. Jo tässä vaiheessa häntä innostivat eräät, lähinnä fransiskaaneilta saadut ajatukset kirkon uudistuksesta. Varsinainen käänne hänen näkemyksessään tapahtui kuitenkin vasta, kun hän eräiden seudun opiskelijoiden esimerkkiä seuraten lähti syksyllä 15 15 Wittenbergin yliopistoon. Varsin pian rakentui läheinen oppilassuhde Lutheriin, sillä jo loppiaisena 1516 hän mainitsee Lutherin tarkistaneen jumalanpalveluksen yhteydessä, oliko hän todellakin kotoisin Eislebenistä, ja myöntävän vastauksen kuultuaan huudahtaneen: "No, sitten meidän pitää tehdä tuttavuutta." Tästä lähtien tapaamme Agricolan Lutherin oppituolin ja saarnatuolin juurelta, ja ennen pitkää hänestä tuli tämän eräänlainen avustaja. Agricolan myöhempiä vaiheita ajatellen onkin järkyttävää, että Luther sittemmin lausuu rakastaneensa "Filippuksen (Melanchthonin) jälkeen eniten Agricolaa" antaen ymmärtää, että heistä vuosien mittaan tuli eräänlainen teologinen ydinkolmikko.
Aluksi Agricola opiskeli filosofisessa, sitten teologisessa tiedekunnassa erikoistuen humanistisiin kieliopintoihin ja raamatuntutkimukseen. Hengellisesti hän kertoo kokeneensa syvän muutoksen, sillä nyt hänen masentunut ja eri tahoille hapuillut oma tuntonsa sai rauhan: "Tämän miehen (Lutherin) opin ja Jumalan armon vaikutuksesta synnyin uudesti ja minusta tuli uskova." Läheiset välit hänellä oli myös kielitieteelliseen ohjaajaansa Melanchthoniin, jonka kanssa hänet promovoitiin teologian baccalaureukseksi 1519. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin kuten Melanchthonkin. Samalla kun molemmista tuli varsin pian Lutherin teologisen sisäpiirin jäseniä, myös heidän perheensä ystävystyivät. Niinpä suuren kriisin alettua rouva Else Agricola toimi suhteiden korjaamisyrityksissä varsin merkittävästi.
Reformaatioliikkeen käytännölliseen toimintaan Agricola osallistui vilkkaasti ja kaikesta päättäen myös oma﷓aloitteisesti. Niinpä hän 1518 käänsi omien muistiinpanojensa pohjalta saksaksi ja julkaisi Lutherin edellisen vuoden paastonaikana Isä meidän﷓rukouksesta pitämät esitelmät, joista Luther itse muokkasi uuden laitoksen 1519. Kuuluisassa Leipzigin väittelyssä 1519 Agricola toimi Lutherin sihteerinä. Samoin hän oli järjestämässä dramaattista pannauhkausbullan polttamista 10. 12. 1520. Nyt hänestä oli tullut myös maisteri ja filosofisen tiedekunnan dosentti, minkä toimen ohella hän hoiti kouluopetusta ja piti kirkossa nuorisolle tarkoitettuja raamattuluentoja. Hänestä kehittyi taitava antiikin kirjallisuuden tuntija ja lennokas kansanomainen puhuja. Vahva taistelija hän ei kuitenkaan ollut, sillä Lutherin jouduttua 1521﷓1522 tunnettuun Wartburgin 1 "turvasäilöön" ja Andreas Karlstadtin sekä hurmahenkisten profeettojen Nicolaus Storchin, Marcus Swbnerin, Martin Borrhausin ja Gabriel Zwillingin riehuessa Wittenbergissä Agricola tyytyi vetäytymään syrjään. Niinpä Lutherin täytyi palattuaan kaupunkiin sekä opastaa seurakunta Jumalan sanan viitoittamalle tielle että rohkaista lähimmät ystävänsä uudestaan työhön. Vasta tässä vaiheessa Agricolakin päättää lopullisesti siirtyä teologiaan. Hänen epäröidessään kerrotaan hänen eräiden ystäviensä, kuten Justus Jonaksen sanoneen, että teologin kutsumuksesta kieltäytyminen voisi silloisessa hätätilassa olla Pyhän Hengen vastustamista. Luther puolestaan kuultuaan asian yksinkertaisesti ilmoitti saarnatuolista, että seuraavana päivänä kirkossa saarnaisi "maisteri Eisleben". Näin "meidän kaupunkimme katekeetaksi" mainittu Johann Agricola alkoi viikkojumalanpalvelusten saarnojen lisäksi pitää teologisessa tiedekunnassa Raamatun selitysopin luentoja evankellumeista ja Paavalin kirjeistä. Hänen kirjallisten taitojensa perusteella Luther kutsui hänet myös virsikirjatyöhön ja antoi hänelle ja Justus Jonakselle yhteiseksi tehtäväksi ensimmäisen Wittenbergin katekismuksen laatimisen. Myös talonpoikaissodan raskaissa selvittelyissä Luther tarvitsi hänen apuaan.
Agricolan toiminta Wittenbergissä katkesi kuitenkin äkkiä, sillä hän siirtyi 1525 opettajaksi kotikaupunkiinsa Eislebeniin. Ruhtinaansa Albrecht Mansfeldiläisen tukemana hän pyrki luomaan humanistisen koulun toimien samalla Pyhän Nikolauksen kirkon saarnaajana. Hän lienee ollut myös teologinen vaikuttaja, sillä lauantaisin hän piti lähiseudun papistolle eksegeettisiä luentoja. Tähän aikaan myös hänen kirjallinen toimintansa puhkesi kukoistukseen, joka tuotti kaikkiaan 45 teosta. Kouluopetukseen tarkoitettujen kirjojen lisäksi hän julkaisi monia selitysopillisia teoksia. Harrastuipa hän myös saksalaisten sananlaskujen keräilyyn, jonka tuloksena syntyi laaja ja arvokkaaksi muodostunut kokoelma. Alusta alkaen kirjat kuitenkin paljastavat hänen persoonansa ja näkemyksensä arvoituksellisen monijakoisuuden. Hän oli ollut myös vallankumouksellisen hurmahengen Thomas Märizerin ystävä ja tuntenut vetoa hänen huikenteleviin käsityksiinsä, minkä johdosta hän julkaisikin hallussaan olleet Mdnzerin mielikuvitukselliset selitykset psalmiin 19. Niihin hän oli kuitenkin lisännyt omat vastaselityksensä. Jo tähän aikaan hän alkoi myös esittää lakia vieroksuvia, antinomilaisia mielipiteitä. Hän ei kylläkään ryhdy vastustamaan lain yhteiskunnallista merkitystä, vaan häivyttää sen kristillisestä julistuksesta ja elämästä.
Ensimmäisen hyökkäyksen hän teki 1527 mitä läheisintä ystäväänsä Melanchthonia vastaan. Kun tämä levottomien aikojen jälkeen suoritti seurakuntien toiminnan tarkastus﷓ ja jälleenrakennustyötä (visitaatio), hän laati kirkollista järjestystä ja opetusta koskevia yleisohjeita. Näitä Melanchthonin visitaatioartikloja Agricola alkoi arvostella teologisin perustein. Eräänä yllykkeenä on mainittu myös Agricolan katkeroituminen sen vuoksi, että hän näki tulleensa unohdetuksi Wittenbergin uutta professorinvirkaa täytettäessä. Henkilöristiriidat eivät kuitenkaan selitä pitkää ja tuskallista antinomilaistaistelua, jota toisaalta leimaavat Agricolan antinomilaisten mielipiteiden voimistuminen, toisaalta molempien osapuolten lukuisat sovintoyritykset.
Melanchthon oli havainnut, että oppi uskosta usein käsitettiin väärin. Ei syntynytkään elävää uskoa ja sen mukaista vaellusta, vaan välinpitämättömyyttä ja lihallista vapautta. Oppiartiklojen kimmoke oli siis käytännöllis﷓kirkollinen kysymys, miten seurakunnassa on opetettava parannuksesta, ts. katumuksesta ja uskosta. Artiklojen mukaan oikea opetus uskosta edellyttää lakia, joka hillitsee lihassa asuvaa syntiä ja kauhistuttaa omantunnon. Usko evankellumiin voi hyödyttää vain niitä, joiden sydämen laki on murtanut. Agricola asettui päinvastaiselle kannalle ja väitti Melanchthonin kieltäneen evankeliumin. Uuden testamentin mukaisena (Luuk 24: 47) hän piti käsitystä, että parannusta on julistettava Jeesuksen eikä Mooseksen tai jonkun muun "vihaisen tuomarin" nimessä. Parannushan on tehtävä rakkaudesta vanhurskauteen eikä suinkaan lain pelottelun pohjalta.
Luther pyrki kirjoituksillaan saamaan selkkauksen pois päiväjärjestyksestä ja pyysi Agricolaa odottamaan Melanchthonin tarkempaa kannanmäärittelyä. Luther oli Agricolan kanssa yhtä mieltä siitä, että todellista sydämen kääntymistä ja parannuksen hedelmiä ei saa aikaan rangaistuksen pelko, vaan jumalallinen rakkaus. Melanchthonin arvostelemista Luther ei kuitenkaan pitänyt oikeutettuna, sillä he molemmat olivat opettaneet lain tuomion synnistä olevan välttämätön sydämen valmistamiseksi ottamaan vastaan jumalallisen rakkauden.
Tilanne kuitenkin paheni, sillä reformaation vastustajat ilkamoivat: "Nyt wittenbergiläiset ryömivät hiljalleen takaisin ja johtavat uudet uskovaiset kiertotietä jälleen Rooman huostaan." Vaaliruhtinas pyysikin huolestuneena Lutheria tutkimaan visitaatioartiklat, mutta tämä piti niitä hyvinä ja kaikille ymmärrettävinä. Hän teki vain pieniä muutoksia ja lohdutti ruhtinasta sillä, että oli annettava'Perkeleen ﷓aukoa kitaansa". Yksimielisyyden palauttamiseksi pidettiin 26.﷓28. 11. 1527 Torgaussa ns. Marraskuun konventti, jossa Luther, Melanchthon, Bugenhagen ja Agricola sillä erää onnistuivatkin. Lutherin ratkaisun pohjalta erotettiin toisaalta yleinen usko jumalaan, hänen lakiinsa ja tuomioonsa ja toisaalta edellisen jälkeen tuleva vanhurskauttava eli pelastuksen omistava usko. "Kristuksen usko" (eli Kristuksen ja hänen vanhurskautensa vastaanottava usko) yksin tekee autuaaksi ja ottaa synnin pois, mihin "käskyjen uskominen" ei milloinkaan pysty. Agricolaan Luther suhtautui yhä edelleen kärsivällisesti ja hyväuskoisesti pitäen häneen yhteyttä kirjeitse ne kymmenen vuotta, jotka hän oli Eislebenissä.
Kirkolliset olot kaupungissa olivat kuitenkin vuosikausia sekavat, ja Agricola joutui uusiin selkkauksiin. Hän sai saarnata Pyhän Nikolauksen kirkossa, ja hänen luterilainen työtoverinsa tri Caspar Göttel toimi Pyhän Andreaan kirkossa, mutta heidän jumalanpalveluksensa pidettiin iltapäivisin, sillä aamupäivällä kirkoissa oli roomalainen messu. Vieläkin vaikeammaksi tilanne tuli, kun roomalaiskatolisena pysytellyt kreivi Hoyer kutsui Pyhän Andreaan kirkon papiksi Georg Witzelin, lahjakkaan saarnaajan, joka oli ollut evankelisena pappina Eisenachissa, mutta kääntynyt takaisin Rooman oppiin. Hän torjui jyrkästi vanhurskauttamisen yksin uskosta opettaen hyvien tekojen olevan välttämättömiä parannukseen. Hän kävi koko taidollaan "luopioiden" kimppuun, jotka "lohduttavat itseään pelkällä uskolla Kristuksen vereen ja viettävät raakaa, jumalatonta elämää ilman hyviä töitä."
Tällainen kritiikki oli vain lisäpolttoainetta Agricolan jatkuvasti kyteville antinomilaisille ajatuksille. Hän takertui entistä tiukemmin perusajatukseensa: Parannusta ei ole saamattava lain vaan evankeliumin pohjalta. Laki on aikansa elänyt ja paljastunut Jumalan epäonnistuneeksi keinoksi auttaa ihmistä pelastukseen. Vanhan testamentin laki on jo korvautunut uudella, sillä kuten Saksin vaaliruhtinaskunnassa on yhteiskunnallinen laki, jonka "peilistä" kansalaisten on katsottava tekojaan, samoin Mooseksen laki oli tarkoitettu aikoinaan ohjaamaan juutalaisten elämää (﷓﷓﷓derJuden Sachsenspiel"). Laki kuuluu siis raastupaan, ei saamatuoliin. Seurakunnassa on julistettava vain evankeliumia, joka kehottaa parannukseen yksinomaan sen pohjalta, että Jumalan Poikaa on häväisty (per violationein Filii). Emme oikeastaan ole syntisiä sen vuoksi, että olemme rikkoneet Jumalan lakia vastaan, vaan siksi, että olemme halveksineet Kristusta.
Omalaatuista Agricolan menettelyssä on, että hän näistä mielipiteistä huolimatta piti itseään Lutherin uskollisena oppilaana ja vältti ottamasta niitä Lutherin kanssa esille. Syntynyt kriisi oli pitkään paikallinen ja vaikutti muualla vain piilevänä. Vaikka hän esimerkiksi oli oman ruhtinaansa kanssa välirikon partaalla, hänen valtavan puhujan maineensa ansiosta Saksin vaaliruhtinas kutsui hänet valtiopäiväsaarnaajaksi Speyeriin 1526 ja 1529 sekä kuuluisille Augsburgin valtiopäiville 15 3 0, jossa hän saarnasi keisarin yleiseen saamakieltoon asti. Nämä puheet eivät kuitenkaan antaneet aihetta suuriin selvityksiin. Silti tiedot hänen käsityksistään alkoivat levitä ja tulivat myös Lutherin korviin. Niinpä hän sai Spalatinin kirjeestä lukea, että Agricola oli Altenburgissa matkalla Prahaan saamannut koristeellisin ja yliampuvin sanoin "uutta dogmaa". Luther piti tätä retorisena hairahduksena, mutta lähetti kuitenkin Agricolalle varoituksen: "Pidä silmällä Saatanaa ja omaa lihaasi." Etäältä Agricola osasi kuitenkin kirjeillään tyynnyttää Lutherin.
Uusi tilanne syntyi vasta, kun Agricola yllättäen joulukuussa 1536 muutti perheineen Wittenbergiin. Luther oli tosin kutsunut hänet Schmalkaldenin artiklojen valmisteluneuvotteluihin, minkä lisäksi hänellä oli toiveita saada opetustehtävä yliopistosta. Luther otti perheen kotiinsa asumaan ja lähtiessään raskaaksi muodostuneelle matkalleen Schmalkaldeniin uskoi oppituolinsa, saamatuolinsa ja jopa talonsa yksityisasiatkin Agricolan hoitoon. Alku näytti hyvältä ja Agricola saarnasi ja toimi dosenttina myös Lutherin palattua seitsenviikkoiselta matkaltaan. Hän myös allekirjoitti Schmalkaldenin artiklat ilmaisten sillä olevansa Lutherin uskollinen työtoveri, mutta osoittaen samalla opillisen epätotuudellisuutensa. Ensimmäinen näyttö hänen todellisista mielipiteistään nimittäin saatiin jo 14. 3. 1537 ruhtinaskonventissa Zeitzissa, jossa Agricola saarnasi antinomilaista oppia. Tästä hetkestä lähtien Lutherin luottamus häntä kohtaan järkkyi eikä lukuisista sopimistoimenpiteistä huolimatta enää palannut.
Saman vuoden kesäkuussa Agricola julkaisi kolme saamaa, jotka antavat hänen opistaan tarkemman kuvan. Antaessaan laille vain ulkonaisen ja aikaan sidotun luonteen Agricola ensiksikin kieltää lain hengellisen tehtävän johdattajana Kristuksen luo eli lain ns. toisen käytön. Toiseksi hän poistaa lain myös uskovan elämästä väittämällä että kristitty aina toimii laista piittaamatta yksin vapaasta rakkaudesta. Näin hän torjuu myös lain opastavan tehtävän, jolle luterilainen teologia myöhemmissä antinomilaistaisteluissa antoi nimen lain kolmas käyttö. Mutta kun laki hyljätään, myös evankeliumi menee pilalle. Agricola käyttääkin evankeliumista nimitystä uusi laki (novå lex), joka on ilmoitettu meille kahdella tavalla. Ensimmäinen on vanhurskauden ilmoitus, jonka mukaan jumala hyväksyy ihmisen, minkä vuoksi tämän tulee kanaanilaisen vaimon tavoin (Matt 15: 21﷓28) vain pysyä Jumalan luona. Ajatuksen vanhurskaasti tuomitsevasta Jumalasta Agricola sulkee kokonaan pois. Toinen evankeliumin muoto on vihan ilmoitus eli Jumalan ikuinen kirous, joka ei kuitenkaan kohdistu meihin lain rikkomisen ja synnin vuoksi, eikä siis koske samalla tavoin kaik﷓
kia ihmisiä, vaan tulee ainoastaan niiden osaksi, jotka pitävät halpana ensimmäisen ilmoituksen. Jumala﷓suhteessa ei ole kyse synnistä, joka tekisi ihmisen todellisesti syylliseksi ja velalliseksi Jumalalle. Ainoastaan luottamuksen puute hyväksyvää jumalaa kohtaan tuottaa syyllisyyden. Myös Luther tunnetusti korosti, että raskain synti on olla luottamatta jumalaan, mutta Agricola muutti ajatuksen kokonaan toiseksi poistamalla lain ja mitätöimällä synnin. Ihmiskunnan synneillä on hänen mukaansa varsinaisesti vain se merkitys, että ne antoivat Jumalalle aiheen lähettää Poikansa. Vastaavasti vanhurskauttaminen ei ole Agricolalle lainkaan Kristuksen vanhurskauden lukemista meidän hyväksemme Jumalan edessä, vaan siinä ihminen yksinkertaisesti vain saa iloisen, rauhallisen ja hyvin voivan sydämen.
Näiden opinkäsitysten tultua julki Luther ei enää päästänyt Agricolaa saarnatuoliinsa, vaan saarnasi itse. Hän otti myös niihin kantaa esim. saarnatessaan tekstistä Luuk 5: 1 ﷓11, jolloin hän ei kuitenkaan maininnut Agricolan nimeä vaan puhui vain 1 'meidän antinomilaisistamme﷓﷓﷓. Kesällä 15 3 7 tapahtui kuitenkin myös sellaista, joka pakotti Lutherin avoimeen taisteluun. Ensinnäkin kaupungissa pantiin kiertämään sarja antinomilaisia teesejä ilman tekijän nimeä. Ne olivat ilmeisesti Agricolan oppilaiden muotoilemia ja sisälsivät sekä hänen ajatuksiaan että muiden tunnettujen antinomilaisten iskulauseita. Toiseksi Agricola oli alkanut julkaista teossarjaa "Evankeliumisummariot" eli lyhyitä selityksiä kolminaisuusajan teksteihin. Näiden ilmestymiseen asti Luther oli noudattanut tiettyä varovaisuutta. Hän oli pyrkinyt selittämään vanhan ystävänsä ja häikäisevän voimakkaan saarnaajan lentäviä lauseita parhain päin sekä oikaisemaan niitä. Nyt alkoi kolmekymmentä vuotta kestävä taistelu, jota Luther osaltaan kävi kuolemaansa saakka. Syynä oli se tapa, jolla Luther näki Agricolan peukaloineen jumala sanaa: Raamatun selkeä teksti oli kauttaaltaan väännetty keinotekoisesti kirjoittajan omien käsitysten tueksi.
Agricolan selitysteoksesta on nähtävissä, ettei opillinen erimielisyys hänen ja Lutherin välillä koske yksinomaan lain asemaa parannuksessa, vaan ulottuu perustavaan Raamatun ymmärtämiseen. Lutherille laki ja lain ilmoittaminen kuului olennaisesti pelastushistoriaan. Agricolalle laki edusti syvimmältään vain "kadotushistoriaa". Luther näki lain kokonaisuutena ja luonteeltaan ikuisena. Agricola tulkitsi sen aikahistorialliseksi moneudeksi, jonka Kristus on poistanut ihmisen Jumalasuhteesta. Luther opetti, että kymmenen käskyn laki oli sisällöltään sama kuin jo luomisessa jokaisen ihmisen järkeen ja omaantuntoon kaiverrettu luonnollinen laki. Syntiinlankeemuksessa käsityksemme laista on kuitenkin hämärtynyt ja suhteemme sen noudattamiseen muuttunut. Tarvitaan Kristuksen tulkitsema ja Pyhän Hengen saarnaama laki, joka vasta kykenee suorittamaan meissä lain jumalallisen tehtävän. Se ei ole pelastaminen, vaan synnin osoittaminen, sillä lain vaikutuksesta ihmisen turmelus alkaa "kiehua", mutta ei korjaudu. Tästä syystä lain on kuljettava ennen evankeliumia. Kristus on lain loppu siinä merkityksessä, että hän on täyttänyt lain ja antaa meille vanhurskautensa. Se, mitä laki meiltä yhä vaatii, on jo meillä Kristuksessa uskon välityksellä. Samoin kuin laki jo nyt on täytettynä Kristuksessa, se on oleva iankaikkisuudessa täydellisesti toteutuneena myös uskovissa. Sitä ennen uskovan elämässä uskon teot ovat lain kehotuksen ja opastuksen mukaisia. Näin usko jo tämän elämän aikana täyttää lakia, vaikka se tapahtuu vielä vajavaisesti.
Kun Agricola pohtii syytä, jonka vuoksi Kristuksen oli tultava saattamaan ihminen ja jumala yhteyteen keskenään, hänen vastauksensa ei ole synti, vaan laki. Koska Kristus hänen mukaansa tuli raivaamaan tuota esteenä olevaa ja tehtävässään epäonnistunutta lakia, hän ei laisinkaan ole lain täyttäjä, vaan yksinkertaisesti sen ]opettaja. Sen tähden myöskään uskovan ei pidä orientoitua sen mukaan, mikä on päättynyt, eli laki ei ole uskovalle ohje. Tosin Agricola pyrkiessään antinomllaisteesien jälkeen sopimaan välinsä Lutherin kanssa tekee varauksen: Lailla tulee olla "lihan vanhurskauden﷓ alueella auktoriteetti. Lain muusta käytöstä hän selviytyy vetoamalla ihmisen heikkouteen. jos meitä kiusataan lain saarnalla, meidän pitää sanoa niin kuin Kristus Pietarille: "Väisty taakseni, saatana."
Lain poistaminen johtaa Agricolan teologiassa myös Raamatun pelastushistoriallisen yhteyden särkymiseen. Niinpä hän selittää Paavalin sanoja "Jumalan vanhurskaus on ilmoitettu ilman lakia" (Room 3:21) tavalla, joka asiallisesti merkitsee lain sulkemista ilmoituksen ulkopuolelle. Vaikka hän hyväksyy Vanhasta testamentista viittaukset Kristukseen, kuilu testamenttien välillä aukeaa ja pelastushistorian antama jäsennys Raamatun ymmärtämiseksi menetetään.
Opillinen ero Lutherin ja Agricolan välillä ilmeni varsin aikaisin ja kasvoi vuosien varrella. Tästä huolimatta antinomilaistaistelu osoittaa, että Agricola ei tajunnut sen luonnetta. Myös Luther uskoi toistuvasti hänen vapautuvan harhakäsityksistään. Suuren kriisin puhjettua Agricola selvitti vaaliruhtinaalle olevansa Lutherin kanssa yhtä mieltä "opin substanssista" ja Lutherille itselleen hän lähetti viestin, jossa hän tunnusti tämän oppi﷓isäkseen, johon hän haluaa liittyä. Tässä vaiheessa ilmaantuu hänen käsitykseensä Lutherista kuitenkin uusi piirre. Erään sovinnollisen kohtaamisen jälkeen Agricola tulee esittäneeksi kirjeessään väitteen, josta hän sittemmin piti kiinni: "Teidän kirjoissanne esiintyy kaksi tapaa opettaa parannuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta eli vanhurskauttamisesta." Agricola oli siis ensimmäinen teologi, joka erotti Lutherin teologiassa oikeita ja murtuneita ajatuksia, puhtaita ja epäpuhtaita artiklola, II vieraita oksia" muuten terveessä puussa. Hänen mukaansa tämä koski kaiken lisäksi Lutherin teologian ydintä, vanhurskauttamisoppia. Hän vetosi Lutherin nuoruuden teoksiin ja katsoi tämän harhautuneen alkuperäisestä opistaan. Luther myönsikin myöhemmin, että hän oli aikaisemmin käyttänyt samantapaisia sanontoja kuin antinomilaiset, mutta ne oli lausuttu olosuhteissa, joissa ihmiset elivät lain alla muserretuin sydämin. Lisäksi hän korosti, että Kristus ja hänen ristinkuolemansa saarnaa meille myös lakia, samoin kuin Paavali pelkässä ylösnousseen Kristuksen kysymyksessä Damaskon tiellä kohtasi lain sen hengellisessä tehtävässä. Pyhä Henki voi käyttää erilaisia tapoja vetää ihminen osalliseksi evankeliumista. Mutta antinomilainen oppi vie pakostakin harhaan, sillä heillä ei ole mitään todellista evankeliumia. Niinpä Luther kirjoittikin Agricolan evankeliumisummarion laitaan: "Tässä evankeliumi tulkitaan laiksi." Samoin hän lausui eräässä pöytäpuheessaan joulukuussa 1537: "Agricola avaa ikkunan kaikelle väärälle varmuudelle, sillä joka kumoaa lain, hän kumoaa myös evankeliumin."
Kun Agricola yhä opetti parannusta ilman lakia, Luther julkaisi joulukuun alussa 1537 Wittenbergiin levitetyt antinomilaisteesit liittäen niihin joukon muita teesejä, joiden sisältö oli peräisin Agricolan teoksista tai hänen suullisista lausumistaan, Näitä vastaan hän kirjoitti omat teesinsä ja järjesti niitä koskevan akateemisen väittelytilaisuuden 18. 12. 15 3 7. Kun Agricola ei tullut julkisesti puolustamaan käsityksiään, mutta arvosteli Lutherin teesejä epävirallisesti, joutui koko hänen opetusoikeutensa yliopistossa uhatuksi. Monien yksityisluonteisten neuvottelujen jälkeen sovittiin, että pidetään toinen väittely 12. 1. 15 3 8, jossa Agricola julkisesti korjaa käsityksensä siinä muodossa kuin hän oli henkilökohtaisessa peruutuksessaan Lutherille jo lausunut. Luther kirjoittikin uuden teesisarjan, joista käytiin mainittuna päivänä toinen antinomilaisväittely Agricolan ollessa paikalla. Tämä esitti argumentit 14, 15 ja 16, joissa hän suoritti peruutuksen, ja Luther totesi yksimielisyyden vastauspuheenvuorossaan. Näin ensimmäinen ja toinen antinomilaisdisputaatio muodostavat käsiteltyjen aiheiden osalta selkeän kokonaisuuden. Ensimmäisessä puhutaan lain asemasta parannuksessa, jälkimmäisessä lain asemasta vanhurskauttamisessa. Lain todetaan edellisessä väittelyssä olevan parannukseen välttämätön, mutta jälkimmäisessä vanhurskauttamiseen sopimaton.
Toisessa disputaatiossa mainittu yksimielisyys ei kuitenkaan kestänyt kauan. Luther kirjoitti antinomilaisia vastaan vielä tämän jälkeen neljä teesisarjaa ja kävi kahdesta jälkimmäisestä väittelyn. Hän käsitteli asiaa myös 1539 ilmestyneissä teoksissaan " Antinomilaisia vastaan tri Caspar Güittelille " sekä " Konsiileista ja kirkosta﷓. Ennen viimeistä väittelyä Agricola muutti 1540 vastoin vaaliruhtinaan määräystä Wittenbergistä Berliiniin, jonne vaaliruhtinas Joachim 11 oli kutsunut hänet hovisaarnaajaksi. Sittemmin hänestä tuli alueen kirkollinen johtaja (Gerieralsiiperintendent). Ruhtinaansa pyynnöstä hän kirjoitti Melanchthonin kirjoituksen pohjalta sovittelevan peruutuksen, jossa hänen oppinsa kuitenkin jäi yhä epäselväksi.
Muodoltaan Lutherin antinomilaisväittelyt edustavat keskiajan akateemisessa työssä kehitettyä disputaatioperinnettä, joka luentojen (lectio) rinnalla oli toinen pääasiallinen opetusmenetelmä. Akateemisen opettajan johtamaan disputaatioon, johon kokoontuivat kaikki opiskelijat, osallistuivat tavallisesti avustavat opettajat tai pitemmälle ehtineet opiskelijat (baccalaureus). Perinteisesti oli kaksi kertaa vuodessa, ennen joulua ja ennen paastoa suuri väittely, jossa voitiin käsitellä mitä tahansa ennalta määräämätöntä kysymystä (de quolibet) ja keskustelun voi virittää kuka tahansa kuulijoista (a quolibet). Tämän rinnalla oli toinen väittelytapa, jolloin johtaja esitti aiheet eli kysymykset (quaestiones disputatae) ja laati näitä selvittelevät artiklat. Myöhemmin näiden tilalle tulivat teesit (thesis). Tällöin tavallisesti teesien julkaisija avasi keskustelun ja toimi respondenttina (respondens, vastaaja). Toiset tehtävään määrätyt henkilöt toimivat vastaväittäjinä (opponens). Toisinaan opponentteina toimivat avustavat opettajat antoivat myös alustavia vastauksia, sillä vanhan tavan mukaan vasta keskustelun päätteeksi väittelyn johtaja esitti kokoavan vastauksen, jossa hän esitti asian ratkaisevan määrityksen (determinatio). Vastaväittäjien tehtävänä oli esittää teesejä vastaan argumentteja (argumentum) eli todisteluja, joissa teesi yritettiin osoittaa kestämättömäksi. Opponentti esitti tällöin tavallisesti syllogismin eli päätelmän, joka käsittää kaksi peruslausetta ja näiden pohjalta tehdyn johtopäätöksen, esim.: Mikään, mikä on kumottu, ei ole vaikuttava (1. premissi, joka sisältää yleisen väittämän). Laki on kumottu (2. premissi, joka sisältää yksilöidyn väitteen). Siis lakia ei ole opetettava (johtopäätös). Syllogismin ohella voidaan teesin tueksi viitata auktoriteettiin, esim. Raamattuun. Respondentin tuli ottaa kantaa opponentin jokaiseen premissiin joko myöntäen (concedo), kieltäen (nego) tai esittäen tarkemman erottelun (distinguo). Viimeksi mainitussa vastauksessa hän hyväksyi opponentin premissin yhdessä merkityksessä, mutta kiisti sen toisessa merkityksessä ja pyrki osoittamaan, ettei argumentti yhteisesti hyväksytyssä merkityksessä johda ristiriitaan hänen alkuperäisen positionsa kanssa. Opponentti puolestaan yritti koetella premissin pitävyyttä siinä merkityksessä, jossa se oli vaarallinen respondentille tai siirtyi uuteen argumenttiin, joka oli tarkoitettu respondentin teesin kumoamiseksi. Väittelytaito (dialectice) koostui siis kahdesta tekijästä, nimittäin kyvystä määritellä, mitä käsitteillä tarkoitetaan ja valmiudesta hallita keskustelussa selvittelyn kohteena oleva asia. Disputaatio oli keskiaikaisessa muodossaan tehokas tapa käsitellä ongelmaa ja siksi erinomainen opetusmuoto. Myös Lutherin antinomilaisdisputaatio noudattaa disputaation perusmuotoja soveltaen niitä kuitenkin käytettävissä olevien muistiinpanojen mukaan jokseenkin vapaasti. Opponenttien argumentit ja alustavat vastaukset ovat johdatuksena Lutherin kokoavissa vastauksissa esitetyille uskonopillisille ratkaisuille.