Tämän kirjan päähakemisto | Raamattuluentojen hakemisto | SLEY:n Kotisivuille | Raamattukurssin kotisivut | Tulostettava versio

Julistammeko Kristusta?

Reino Salo
Alustus evankelisten pappien ja lehtorien kokouksessa



Mitä pitemmälle vuodet vierivät, sitä enemmän saan sydämeni pohjasta hävetä saarnaamistani, tuntien useimpien saarnojeni jälkeen samaa, minkä Luther sanoo seuraavin sanoin: Hyi sinua, kuinka saarnaat.

Näin sanoi Hedberg aikanaan, ja paljon suuremmalla syyllä joudun itse sanomaan samaa. Mutta Hedberg ei heittänyt kirvestä järveen:

- On yritettävä tempautua irti tavanomaisesta, pitkäpiimäisestä saarnatyylistä


Herra ja palvelija

Paavali sanoi: "Emmehän me julista sanomaa itsestämme, vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan teitä" (2. Kor. 4:5).

Opettaja voi astua itse kohteen eteen, jota pitäisi näyttää kartalta. Saarnaaja kiinnittääkin ehkä huomion itseensä. Tällainen salakuoppa saattaa olla vaikkapa huumori. Hyvä kasku on paikallaan, jos se valaisee pääasiaa. Muutoin siitä on vain haittaa: Kuulijalle jää koko puheesta mieleen vain tuo juttu. Tai ehkä hän saa sen väärän - tai mikä pahempi, oikean - vaikutelman, ettei puhuja ole tosissaan.

Kristuksen julistaminen ei ole sitä, että Hänen nimensä mainitaan. Hän on Jumalan salaisuus, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä. Kokoon kierretyssä metrimitassa on ulottuvuuksia, mutta sillä ei mitata mitään, ellei sitä vedetä auki. Juuri sellainen on niin sanoakseni saarnan tehtävä.


Miksi epäonnistumme?

Periaatteessahan saarnan pitäisi mennä kuin terva kuivaan puuhun. Miksi näin ei tapahdu? Syy julistuksemme tehottomuuteen voi olla meissä itsessämme. Monelle, joka uskoo Jumalaan, voi olla käsittämätöntä, miksi tarvitaan Kristusta. Ajatus synnistä syyllisyytenä, jonka Jumala rankaisee, on maallistuneelle ihmiselle vieras. Syynä tähän on useinkin latteutunut julistus ja opetus, joka ei johda ketään uskoon, vaan tuhoaa sen luonnollisenkin Jumalan-tuntemisen, joka ihmisellä ehkä on - nimittäin ajatuksen, että Jumala pitäisi ottaa vakavalta kannalta. Tuloksensa on ajatus, että tietysti Hän on hyvä ja armollinen - jos Hän vain on olemassa.

Paavali ei tahtonut Korintissa tietää muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta (1. Kor. 2:2). Tämä keskittyminen ei kuitenkaan merkinnyt Kristuksen pelkistämistä, ikään kuin ihminen yhtään huolestumatta syyllisyydestään voisi uskoa syntisten Sovittajaan. Augsburgin Tunnustus sanoo uskonvanhurskaudesta: "Koko tämä oppi kuuluu yhteen pelästyneen omantunnon taistelun kanssa eikä sitä voi ymmärtää ilman tätä taistelua" (XX). Kristukseen keskittynyt apostoli sanoikin, että "lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on" (Room. 3:20). Jos tämä työ lyödään laimin, ollaan antinomisteja, saarnataan oppia, jota Luther piti maailman hyödyttömimpänä. Eihän se jätä yhtään tilaa Kristukselle, sovitukselle eikä syntien anteeksiantamukselle.


Voidaanko Jumalan käskyt korvata?

Mutta onhan evankelisen liikkeenkin vaiheilla esiintynyt julistajia, jotka sivuuttivat Jumalan lain ja kuitenkin johtivat kuulijoitaan uskomaan Kristukseen. On muistettava, että silloisissa oloissa näille ihmisille oli teroitettu Jumalan käskyjä ja ihmisen syyllisyyttä, kun taas Kristus ja Hänen lunastustyönsä oli usein jätetty taka-alalle. Kun he nyt kuulivat evankeliumia vaikkapa yksipuolisestikin julistettuna, niin monet tulivat uskoon. Sen sijaan me emme voi väittää, että saarnaavathan ne muut lakia, vaikka me emme sitä teekään. Me elämme keskellä antinomismin vyöryä.


Eivät myöskään ihmiseen sisäänrakennetut Jumalan käskyt tai elämän kohtalot sellaisinaan voi ohjata häntä Kristuksen luokse. Nämä tosiasiat vaikuttavat nimittäin yhdessä Jumalan sanan kanssa, ei ilman sitä eikä sen vastaisesti. - Tietysti jokainen hyvä asia voidaan pilata tekemällä se kaavamaiseksi ja elämälle vieraaksi. Tällä tavoin saatetaan myös malli laki - evankeliumi osoittaa naurunalaiseksi. Se on kuitenkin Raamatun oppi, jota meidän on sovellettava elämän vaihteleviin tilanteisiin.


Konkreettisuus ja epämääräisyys

Saarnojamme vaivaa yleisesti konkreettisuuden puute. Ne eivät velvoita mihinkään, käske tai kiellä mitään tai kehota mihinkään. Synnistä on tullut pelkkä pronomini. Tämä pronomini on kyllä välttämätön, mutta se menettää sisältönsä, jos syntiä ei kutsuta koskaan sen omalla nimellä, olkoon se sitten itsekkyys, varastaminen, huoruus, juoppous, rakkaudettomuus tai välinpitämättömyys Jumalan sanasta. Samoin on puhuttava selväkielisesti hyvistä teoista tai velvollisuuksistamme. Mutta jos saarnamme ovat tässä suhteessa epämääräisiä, emme julista evankeliumia. Onhan Kristus kuollut todellisten syntien tähden ja todellisten syntien puolesta. Mutta missä näitä ei ole, siellä ei ole todellista anteeksiantamustakaan. Terveet eivät vieläkään tarvitse parantajaa.


Toteutuuko kolmas uskonkappale?

Luther puhuu Vähässä Katekismuksessa siitä, kuinka Pyhä Henki antaa kristikunnassa kaikille uskoville joka päivä synnit anteeksi. Toteutuuko tämä meidän julistuksessamme? On muistettava, että saarnattu sana on armonväline. On sanottu evankeliumin olevan sitä, että kerjäläinen sanoo toiselle kerjäläiselle, mistä leipää saa. Tämä hyvä neuvo on jotakin muuta kuin evankeliumia. Ei meitä ole asetettu vain kertomaan Elämän Leivästä, vaan jakamaan sitä. Kun on nälkä, ei esitelmistä ole apua. Evankeliumi on sitä, että synnit julistetaan anteeksi. Tämä perustuu kokonaan siihen, että kaikki on täytetty. Tarkoituksena on, että Kristus ja syntinen todella kohtaisivat toisensa, siis että ihmiset tulisivat osallisiksi heille hankitusta autuudesta, niin kuin Hedberg sanoi.


Yllätys, yllätys!

Jeesuksen puhe sai usein kuulijat hämmästymään. Onko meidän saarnoissamme mitään yllättävää? Ainakin joskus saisi olla. Kuulijoiden joukossa on niitä, jotka ovat vahvasti panssaroituneet tavanomaista saarnaa vastaan: Joku uskoo ihanteisiin eikä kaipaa syntisten Vapahtajaa. Toinen ei siedä puhuttavan kasteesta. Kanavat sulkeutuvat välittömästi, kun siirrytään asioihin, joista ei saisi puhua. Voidaanko näitä ihmisiä auttaa? Onnistuisimmeko yllättämään heidät niin että he kohtaisivatkin hyökkäyksen aivan odottamattomalta taholta? Ihanteiden vaalija joutuisi miettimään, onko hän käytännössä noudattanut ihanteitaan ja kasteen väheksyjälle selvitettäisiin, etteivät herätys ja kaste olekaan toistensa vastakohtia. Tämäntapaiset tilanteet kohtaavat meitä ruohonjuuritason työssä. Vaikeita ongelmia, mutta ei ratkaisemattomia!